Synkkyydestä valoon

Kun pääsisi tästä synkkyydestä valoon. Onkohan se minuun rakennettua, vai pääseekö siitä? Joskus nimittäin tuntuu, että vaikkapa runoja alkaa tulla aivan tulvimalla päähän kun on vaikeaa. Paperille ei ole tullut enää aikoihin laitettua, niitä on muutenkin pöytälaatikot täynnä.

Pihlajassa on jo lehdet.

Tulee kuukausi siitä, kun rakas ystäväni kuoli. En oikein vielä tajua koko asiaa, miten niin kävi? Joudun sanomaaan itselleni,  se on oikeasti tapahtunut, Basso ei tule enää kotiin. Hassua, mutta silti ystäväni tulee uniini joka yö tai paremminkin aamu. Tuuppaa märällä kuonollaan poskeen ja saan siinä silittää sen pehmeää valkoista turkkia. Tai unen läpi kuulen, miten se potkii valtavilla tassuillaan seinää unissaan, juoksee paikallaan ja häntä läpsyy lattiaa vasten. 

Basso sai elää hyvän elämän rakastettuna perheenjäsenenä.

En vieläkään pysty viemään iltaisin Ilonaa lenkille sillä alan aina itkemään kun vastaan tulee niin paljon suuria koiria ja reittikin olisi sama kuin Basson kanssa. Käyn mieluummin päivällä kun ei muita koiria näy....lapset saavat käyttää iltalenkin.

Tintti katsoi meidän ikkunasta sisään.

Sanotaan, että lapsella pitää olla lemmikki jo senkin vuoksi, että oppii sitten aikanaan käsittelemään menetystä. Tiedä sitten siitä. Minullakin oli lapsena koira, jonka sain pitää 11 vuotta, siihen se haipui sitten hiljaa pois sylissäni, vanhuuteen kai, kun muuten oli aina ollut terve. Taisi mennä ainakin kymmenen vuotta, että itku tuli silmään aina sitä koiraa ajatellessa...Taitaa mennä tässäkin surussa kahlatessa pitkän aikaa vielä. Lasten nähten en oo kauhiasti viittinyt itkeskellä, huolestuvat aina niin paljon. Mutta onpa tullu tirautettua joskus niienkin aikana.

Olen yrittänyt ihan hirveästi keksiä itselleni tekemistä jotta oisi helpompaa. Ilmoittauduin jopa yhdelle sivustolle koiranulkoiluttajaksi!  Valokuvaaminen on onneksi asia, mikä saa minut tosi hyvälle mielelle. Olen alkanut opettelemaan sitä yhä enemmän ja enemmän.

Tomaattibasilikaomeletti ja kupillinen kahvia hyvän päivän alkuun. Tai iltapalaksi!

Yksi jos toinenkin juttu on nyt muhimassa,
saattaa olla että kuulette ainakin yhdestä jonkin ajan kuluttua
 ja siitä tulee olemaan teillekin paljon iloa ja hyötyä!

Mukavaa viikonloppua!

Basso on poissa

Jos joku on miettinyt, mihin oikein katosin- 

niin putosin viime perjantai-aamuna sellaiseen mustaan kuiluun,

 pohjattomaan suruun ja lohduttomuuteen, 

jonka voi aiheuttaa vain parhaan ystävän äkillinen, 

täysin odottamaton poismeno.

Paras ystäväni on poissa.

Bassolle tuli koirahoitolassa vatsalaukunkiertymä. 

Minulta kysyttiin, haluanko että leikataan, 

pyysin leikkaamaan tietenkin ja äkkiä. Mutta oli jo liian myöhäistä....

Basso sai nukahtaa kesken leikkauksen ikiuneen.

 Lisäkärsimysten välttämiseksi. 

Onneksi se sai parhaan mahdollisen hoidon, paikassa, joka oli sille tuttu,

 ja tutut hoitajat. 

Miksi meille tapahtuu näin? 

Miksi näin kävi, vain päivää ennen kuin ehdimme kotiin? 

Vastauksia ei ole.

Kaikki oli ohi noin kahdessa kolmessa tunnissa. 

Poika ei joutunut kärsimään pitkään. 

Basso oli vasta 7 ja ½ vuotias.

 Suureksi roduksi toki jo aika iäkäs, 

mutta en osannut odottaa että luopuminen olisi lähellä.

 Itsesyytökset ovat kovat, ja jatkuvat varmasti pitkään. 

Stressi ja vieras ympäristö, laukaisevina tekijöinä. 

Basso ei halunnut lähteä meidän luota, 

meni autoon vasta kun minä menin ensin.

 

Basso oli myös kova hotkimaaan ruokansa,

 ja se hotki aina myös vettä paljon kerralla. 

Monelle koira on kuin oma lapsi. 

Niin se on minullakin aina ollut, vaikka on näitä ihmislapsiakin olemassa. 

Odotimme niin paljon Basson näkemistä kymmenen päivän erossa olon jälkeen. 

Puhuimme, miten Basso innostuu, kun se näkee meidät!

 Miten se saa pellekohtauksen, niin kuin aina!

Tässä kaikki, mitä jaksan nyt kertoa, muuten itken silmät päästäni.

 

Voi olla että blogi viettää hiljaiseloa nyt jonkin aikaa. 

Tai sitten ei. 

Voi olla myös, että tekeminen blogin parissa on tuikitarpeellista terapiaa- 

se jää nähtäväksi.