Viime viikonloppuna oli Palmusunnuntai, meille se merkitsee nykyisin lasten kautta, lähinnä virpomista. Virpomisoksia oli valmistettu ahkerasti jo useana päivänä. Kotiin oli myös hankittu herkkuja pikkuvirpojille, joita meillä yleensä käy tosi paljon. Suklaamunat ovat tietty hyviä palkkoja pikkuvirpojille, tänä vuonna annoin myös Muumitikkareita. Tiesitkö, että ennen vanhaan virpojat saivat mukaansa aivan tavallisia kananmunia ja myös aikuisvirpojia kulki, heille tarjottiin viinaryyppy!
En ole yleensä paljoa täällä blogissa ottanut kantaa mihinkään maailman tapahtumiin, mutta nyt tuntuu että haluan sanoa jotain kun maailmalta kantautui taas eilen niin hirveitä uutisia, Isis on saanut lisää jalansijaa Euroopasta. Toivottavasti pahantekijät saadaan kiinni ja tilille teoistaan. Meillä nuo eilisaamun uutiset aiheuttivat paitsi surua menehtyneitten ja loukkaantuneiden puolesta, lisäksi huolta lasten isästä, kun tiedossa oli hänen ajavan jossain päin Eurooppaa. Onneksi tavoitettiin ja kuultiin hänen olevan kunnossa.
Yritettäiskö silti olla tuomitsematta yksittäisiä ihmisiä, joilla ei ole tapahtumiin mitään osallisuutta? Joo, olen suvakkihuora. Olen heikompien puolella. Mieleeni tulee tilanne, kun viime viikolla näin katua ylittävän perheen, äidillä oli hijab ja hän kantoi pientä vauvaa. Kulkivat pää painuksissa, suru silmissään, myös vähän isompi lapsi. Yllättyivät, kun hymyilin heille. Mitä tämä kertoo meistä ihmisinä? Millaista on paeta sotaa outoon maahan ja kulttuuriin, missä ihmiset eivät edes katso sinuun? On opetettu, että miehiä ei saa katsoa silmiin, koska se antaa väärän signaalin heille. Asiat eivät koskaan kai ole ihan mustavalkoisia. Itse kyllä katson silmiin jos siltä tuntuu. Minä ainakin osaan asettua hiukan heidän asemaansa, yrittää kuvitella miltä näistä tavallisista, aivan syyttömistä ihmisistä voi tuntua. Toivottavasti sinäkin osaat.
Kaikki huomenna kasvava kylvetään tänään. Aloitetaan nyt, Kylvämään hyvää. Jokainen omalta osaltamme, sillä mitä muutakaan voimme?
