Joka ilta on pikkuisen sellainen olo, etten jaksais millään enää mennä kouluun ainakaan viikkoon. Mutta aivan kuin siihen ois jääny jollain lailla koukkuun! Aamulla, kun on saanut nukuttua, sitten onkin jos ei nyt ihan innoissaan, niin mielellään aina lähdössä. Ehkä se hyvin sikeästi nukuttu yöuni (kuusi tuntia, mikä ei mulle, ihan älyttömälle unikeolle riitä millään!), auttaa sittenkin! Yleensä herään ennen kuin kello soi. Ei mitään järkeä. Oikeasti on ihan mukavaa, että elämässä on taas jotain rutiinia. Ihminen ei ole luotu olemaan tekemättä mitään. Tottakai sitä vähän aikaa voi olla, ja etenkin jos elämäntilanne on kohtuuraskas, niinkuin itsellä oli, kun jäin työttömäksi. Silloin menee pitemmänkin aikaa, kun sitä vain nauttii, että saa olla lapsille läsnä ja päättää itse, milloin lähtee liikkeelle kotoa vai lähteekö edes joka päivä.
Ei tämä uudenlainen arki ihan helppoa ole ollut. On ollut päiviä, jolloin Kuopus on lähtenyt kouluun ilman takkia, hanskoja, pipoa...mutta onneksi on lämmintä vielä. Lapsella on varmasti mennyt oikein hyvin, mutta itselle on todella vaikeaa, kun ei voikaan yhtäkkiä olla vaikuttamassa kaikkeen mitä kotona tapahtuu. Ikäänkuin menettäisi jonkin hallinnan, mutta tähän tottuu ( kai). Tuntuu kyllä tosi tyhmältä valittaa yhtään mistään näin pienestä, mutta kerroinpa nyt sittenkin.
Taas tämmöinen lyhykäinen pikkupostaus, voi olla ettei minulta enää muunlaisia tulekaan ulos. Sitten kun olen vielä vähän laiska kirjoittamaan ja äkkinäinen luonteeltani, niin tulee tämmöstä töks töks töksäyttelyä.
Loppuun tämä ajatelma, joka tuli mieleen yhtenä päivänä, ehkä olen sen joskus lukenut jostain?
Joskus tuntuu että elämme täällä, kuin mukavuus olisi tarpeistamme tärkein, vaikka
usein tarvitaan vain innostumista ollaksemme tyytyväisiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Vaikka vain sana tai kaksi, tekee minut hyvin iloiseksi!