Voi että oonkohan jo kertonut tämän jutun aiemmin...niin sitä huomaa vuosien vieriessä, että alan muuttua yhä enemmän omaksi äidikseni! Mun äiti tykkää aina kertoa kahvipöydissä hauskoja juttuja meistä lapsista, niitä kaikkia sutkauksia mitä ollaan suustamme päästetty. Mieleen tulee nyt heti se, kun minä neuvoin tarhantädille juurta jaksain miten orvokit istutetaan maahan. Taisin olla kolmevuotias. Mutta ne jotka ei oo olleet kuulolla:
Kuopuksen isoveljellä on olleet silmälasit jo muutaman vuoden, ja hänestä huomasin jo siinä kolmen ikävuoden paikkeilla, että nyt ei poika kyllä näe hyvin....neuvolassa tosin tartuttiin toimeen vasta kun hän oli viisi. Sanottiin aina, että se on hahmottamisesta kiinni, pojat kehittyy niin hitaasti jne. Valokuvia kun hänelle näytettiin, niin selkeästi arvaili, kuka kuvissa on. Muistan hyvän esimerkin tästä, kun kuvassa oli isäni, jolla on lasit ja vaalea lyhyt tukka- vertaa että minulla ei laseja ja silloin oli tumma hyvin pitkä tukka- niin poika arveli että olisko kuvassa äiti. Onneksi lasit sitten viimein saatiin, ja ihanin muisto siltä päivältä on, kun poika istui mun vieressä varmaan puoli tuntia ja ihmetteli miltä äiti näyttää, teki hihkuen huomioita, kuten että
-Äiti sulla on tosi pitkät ripset! Alhaalla ei oo niin pitkät. Minä siinä piättelin kyyneleitä, tuntui niin hirveen pahalta, ettei poika ollut edes omaa äitiään kunnolla nähnyt. Samalla tunsin ihan valtavaa kiitollisuutta siitä, että poika sai viimeinkin nähdä, eskari oli juuri alkamassa ja se oli siksikin erityisen tärkeää.
Taas ollaan menossa polille, koska koulussa on ilmennyt, että karsastus tulee tarkoissa töissä esiin. Onneksi olemme Suomessa, jossain muualla minulla ei ehkä olisi tässä tilanteessa varaa hoitaa lapsiani näin hyvin. Kiitos Suomi ja veronmaksajat.
Tämmöinen taulu tuli. Puolustuksekseni haluan kertoa, että muita värejä ei ollut:D ja lisäksi maalattu reilussa tunnissa. mikä onkin mulle aika ominaista, teen yleensä kaiken aika nopeasti. Voihan sen tulkita niinkin jos haluaa, että hutiloin, mutta oon itte asian hyväksynyt aikaa sitten ja se on auttanut hyväksymään erilaisuutta myös muissa ihmisissä. Jokainen on omanlaisensa persoona.
Vihreä on kaunis väri luonnossa, mutta tässä taulussa varmasti jakaa mielipiteitä. Halusin maalata jotain sellaista, mikä ei todellakaan esitä mitään. Tavallaan. Tulkita voi. Parhaan palautteen sain Esikoiselta, joka tuumas ykskantaan että säähän voisit alkaa maalata näitä niin saatais vähän tauluja seinille. Samanlaisiahan näkee vaikka uutisissa kun niissä esitellään taidetta.
Maalasin akryyliväreillä. Öljyväreissäni olisi ollut paljon enemmän värejä sekoitettavaksi, mutta en koskaan voi maalata niillä sisällä koska ne tuoksuvat niin paljon että emme voi hengittää. Haaveena on päästä pian ulos maalaamaan.
Hevonen on mun voimaeläin. Pikkutytöstä saakka hevosten kanssa olleena, ne ei lähde ikinä mun sydämestä, vaikka nyt onkin mennyt joitain vuosia ilman hevosia. Hevoset tulee uniin ja unelmiin. Saadappa joskus asua jossain, missä saisi pitää hevosia ja laumanvartijoita omalla tilalla. Viime postauksessa puhuin vähän siitä miten menneisyys vaikuttaa elämään. Jos se alkaa liikaa vaikuttamaan kielteisesti, silloin pitää haaveilla enemmän. Se auttaa, kokeile vaikka!
Iltalenkillä eilen. Otin kuvan metsässä jossa lumet olivatkin jo alkaneet sulaa ihan hirveellä vauhdilla. Jos katsoo oikein tarkkaan, pysähtyy hetkeksi, voi nähdä yllättävän paljon kauneutta ihan lähellä ja se voi olla rumankaunistakin, niinkuin tässä.
