Elokuussa

Kesää on vielä jäljellä, eikös? Ihanan (lue: tukalanhelteisiä hikimärkiä) lämpöisiä päiviä, kera vilpoisan, puissa ja pensaissa arvoituksellisesti humisevan syksyisen tuulen. Mikä sen parempaa, kuin istua pieniä kiireettömiä hetkiä ulkosalla kahvikupin kanssa, kun aurinko lämmittää.

Krassit erisävyisinä punaisen ja keltaisen ryöppyinä valtasivat kukkapenkkini!

Minulla ei ole oikein paljon ollut voimia blogin kirjoitteluun tänä kesänä. Paljon menetyksiä elämässä yhdellä kertaa, kenties ne veivät voimani.

Ruiskaunokkeja onnistuin kasvattamaan vain yhden, ja sekin oli ihan vinossa.

Sen verran siitä, jos joku ihmetteli tai mietti joskus miksen enää päivitä blogia. Kirjoitin tähän ensin pitkän stoorin, mutta päätinkin, etten halua ihan kaikkea sittenkään täällä blogistaniassa kertoa. Sitten päätinkin, etten kerro mitään. Ainakaan vielä.
Nyt taas käynnistelen bloginkirjoittelua pikkuhiljaa,sillä tiiättekö mitä? Tästä on tullut ajan mittaan niin kovin rakas ja tärkeä harrastus. Ensi keväänä taitaa tulla jo neljä vuotta, kun ensimmäiset haparoivat tekstit julkaisin.

Gladioluksista tuli kauniita, pinkkiä, punaista, niin herkkää.

Kiitos kun luet!

Basson "urakoimat" orvokit. Basso aina kaivoi antaumuksellisesti kukkapenkkiä, ja sillä tavoin orvokit pääsivät kasvamaan seinän viereen.

Mitään ei voi muuttaa,
ellei ensin hyväksy sitä.

-Carl Jung

Anne