Koirankynnenleikkaaja

oli elokuvana kai aika hyvä. Mutta minä en ole. Nimittäin koiran kynsien leikkaajana. Oli kyseessä sitten iso tai pienenpieni tai jotain siltä väliltä. Aina se sama tunne pääsee yllättään, itkupotkuraivari. Useimmiten onneksi kuitenkin mielen täyttää kaunis ajatus ammattitaitoisesta ja asiansa paremmin kuin hyvin osaavasta eläinlääkäristä, joka leikkaisi ne puolestani. Pari kertaa näin on tapahtunutkin, ainakin silloin kun mahani oli poksahtamaisillaan ja koirani oli suurempi elopainoltaan kuin minä ikinä tulisin olemaan vaikka odottaisin kaksosia. Outoa tässä on se, että vaikka kuinka olemme koiran pentu- ja kasvuaikana harjoitelleet, opetelleet ja totutelleet kyllästyttävään väsymiseen asti sitä kynsien hiplaamista ja raplaamista, niin se sujuu eirttäin hienosti, siis muutaman ensimmäisen vuoden. Sen jälkeen, mitä vanhemmaksi koira tulee, sitä vastentahtoisemmaksi vastarannan kiiskiksi se heittäytyy. Ei leikata, ei! Joku niistä pyrki pakoon henkensä kaupalla, näky suuresta valkoisesta jääkarhumaisesta hahmosta tasapainottelemassa selkä kyttyrällä kaikki neljä tassua vessanpytyn kannella saa vieläkin hymynkareet nousemaan korviin asti.
Myös jalasta kiinni tarttuminen kutittaa hiivatisti, muutenhan kaikki menisi loistavasti, mutta leikkaa siinä sitten, kun se valtava karvainen tassu heiluu vimmatusti.

Olen niin onnellinen, että juuri nyt tämä säännöllisen pakollinen operaatio sujuu näin helposti kuin heinänteko:

Hauskaa viikkoa ja koittakaa selvitä pakkasessa.