Jos joku on miettinyt, mihin oikein katosin-
niin putosin viime perjantai-aamuna sellaiseen mustaan kuiluun,
pohjattomaan suruun ja lohduttomuuteen,
jonka voi aiheuttaa vain parhaan ystävän äkillinen,
täysin odottamaton poismeno.
Paras ystäväni on poissa.
Bassolle tuli koirahoitolassa vatsalaukunkiertymä.
Minulta kysyttiin, haluanko että leikataan,
pyysin leikkaamaan tietenkin ja äkkiä. Mutta oli jo liian myöhäistä....
Basso sai nukahtaa kesken leikkauksen ikiuneen.
Lisäkärsimysten välttämiseksi.
Onneksi se sai parhaan mahdollisen hoidon, paikassa, joka oli sille tuttu,
ja tutut hoitajat.
Miksi meille tapahtuu näin?
Miksi näin kävi, vain päivää ennen kuin ehdimme kotiin?
Vastauksia ei ole.
Kaikki oli ohi noin kahdessa kolmessa tunnissa.
Poika ei joutunut kärsimään pitkään.
Basso oli vasta 7 ja ½ vuotias.
Suureksi roduksi toki jo aika iäkäs,
mutta en osannut odottaa että luopuminen olisi lähellä.
Itsesyytökset ovat kovat, ja jatkuvat varmasti pitkään.
Stressi ja vieras ympäristö, laukaisevina tekijöinä.
Basso ei halunnut lähteä meidän luota,
meni autoon vasta kun minä menin ensin.
Basso oli myös kova hotkimaaan ruokansa,
ja se hotki aina myös vettä paljon kerralla.
Monelle koira on kuin oma lapsi.
Niin se on minullakin aina ollut, vaikka on näitä ihmislapsiakin olemassa.
Odotimme niin paljon Basson näkemistä kymmenen päivän erossa olon jälkeen.
Puhuimme, miten Basso innostuu, kun se näkee meidät!
Miten se saa pellekohtauksen, niin kuin aina!
Tässä kaikki, mitä jaksan nyt kertoa, muuten itken silmät päästäni.
Voi olla että blogi viettää hiljaiseloa nyt jonkin aikaa.
Tai sitten ei.
Voi olla myös, että tekeminen blogin parissa on tuikitarpeellista terapiaa-
se jää nähtäväksi.
